Jälleen on yksi vuosi, vuosikymmen, jäänyt taakse. Uusi vuosi tapaa olla täynnä uutta toivoa ja uusia lupauksia. Toisaalta, kun katsoo taaksepäin ja miettii oikein kovasti, miten paljon maailman kärsimys on oikeasti vähentynyt menneen vuoden tai vuosikymmenen aikana, saattaa epäilys hiipiä mieleen. Sodat jatkuvat, köyhyys lisääntyy ja kärsimys pysyy, tuntuu jopa kasvavan.
Kiinan osalta maailma on toitottanut talouskasvua, edistystä ja kasvavaa valta-asemaa. Kiina sai jopa Olympialaiset järjestettäväkseen toissavuonna, vuonna 2008, koska sitä haluttiin rohkaista edistyksen tiellä. Kaikki kuitenkin tietävät, miten oikeasti on käynyt. Harva päättäjä on kuitenkaan valmis myöntämään sen. Talouskasvu ja muukin niin sanottu edistys on tapahtunut kasvavan köyhälistön kustannuksella. Olympialaiset vain lisäsivät ihmisoikeusrikkomusten määrää. Valta-asema on revitty Kiinan omien kansallisten vähemmistöjen ja muiden vähäosaisten selkänahasta. Kiinan valta-asemaa pönkittävät vapaaehtoisesti länsimaat, jotka ummistavat silmänsä tämän suurvallan ”sisäisiltä asioilta” eli siltä, millä keinoin se ylläpitää valtaansa, niin taloudellista kuin poliittistakin. Kansalliset vähemmistöt tai muuten vähäosaiset on ajettu entistä ahtaammalle. Mielenilmaukset tukahdutetaan väkivaltaisesti, niin vähemmistön kuin enemmistönkin. Sananvapaus on muutoinkin osoittautunut tuntemattomaksi käsitteeksi. Länsimaat ovat myyneet kiinalaisten, niin enemmistön kuin kansallisten vähemmistöjenkin, ihmisoikeudet vastineena halvasta kauppatavarasta.
Täytyy myöntää, että mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä enemmän se kismittää. Sitä enemmän hävettää olla yhtenä länsimaalaisena muiden joukossa kykenemättä tekemään mitään, päättäjien tuijottaessa vain omaa napaansa ja sulkiessa silmänsä lähes kaikelta pahalta, ainakin jos se tapahtuu ”suuressa ja mahtavassa” Kiinassa. Onhan se meidän näkökulmastamme mukavan kaukanakin. Miksi vaivautua, varsinkin jos se jopa saattaisi vaarantaa kauppasuhteitamme…
Mistä siis löytyisi aihetta toiveikkuuteen? Mitä minä voisin luvata? Mutta yksi asia on kuitenkin varma. Periksi ei anneta! Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön! Ei siis kenties mitään uutta auringon alla, mutta ei ainakaan silloin jos kukaan ei tee mitään… Voi siis olla, että välillä tuntee hakkaavansa päätään seinään, mutta fakta on, että ainakaan itsessäni virtaava pohjalainen veri ei anna periksi. Läpi mennään, vaikka harmaan kiven! Jos ei tässä elämässä, ehkä seuraavassa, saattaisi heräävä buddhalainen luontoni lisätä.
Perusluonteeltani optimistina jaksan aina (ainakin lähes) uskoa parempaan huomiseen. Uskon, että ihmisten tietoisuus todellisuudesta lisääntyy. Uskon, että jäsenistömme kasvaa ja aktivoituu. Uskon, että jonakin päivänä myös päättäjät ymmärtävät oman parhaansa pidemmälläkin tähtäimellä. Uskon, että jonakin päivänä Tiibet tulee olemaan vapaa!
Tiedän voivani luvata vain yhden asian varmasti, niin tänä vuonna kuin tulevinakin vuosina, niin kauan kuin minussa henki pihisee, minun työni Tiibetin puolesta jatkuu, tavalla tai toisella. Toivon, niin tänä kuin tulevinakin vuosina, että mahdollisimman moni jaksaisi edes hetken aikaa kulkea meidän muiden, kansainvälisesti miljoonien, Tiibetin puolesta työskentelevien kanssa.
OLKOON UUSI VUOSI 2010 KAIKILLE TOIVOA TÄYNNÄ JA TOTEUTUKOON KAIKKI TUNTEVIA OLENTOJA HYÖDYTTÄVÄT TOIVEET!
t. pj. Marianne Kajander
